Mikä on lipedema?
Lipedema on rasvakudoksen sairaus, jossa kudoksen biologinen käyttäytyminen poikkeaa olennaisesti sekä terveestä rasvakudoksesta että tavanomaisesta lihavuudesta. Viime vuosina huomio on kohdistunut yhä enemmän siihen, miten hormonit ja adipokiinit – erityisesti leptiini – osallistuvat lipedeman patofysiologiaan. Aiempi keskustelu on usein rajannut leptiinin merkityksen liian kapeasti pelkkään kylläisyys- ja painonsäätelyhormoniin, vaikka tutkimusnäyttö viittaa paljon laajempaan rooliin juuri lipedema‑rasvakudoksessa.
Leptiini on rasvakudoksen erittämä adipokiini, jonka tehtävä ei rajoitu hypotalamuksen kylläisyysviestintään. Se vaikuttaa laajasti:
adiposyyttien erilaistumiseen ja toimintaan
rasvakudoksen paikalliseen tulehdusvasteeseen
angiogeneesiin ja kudoksen verisuonitukseen
immuunijärjestelmän säätelyyn
insuliinisignalointiin ja aineenvaihduntaan
Tämä on keskeistä lipedeman kannalta, sillä sairaus ei ole pelkästään rasvan kertymistä, vaan kudostasolla tapahtuva säätelyhäiriö.
Lipedeman patofysiologiaa tarkastelevissa solututkimuksissa on osoitettu, että lipedema‑potilaiden rasvakudoksesta eristetyt adipose‑derived stem cells (ASCs) käyttäytyvät eri tavoin kuin terveiden verrokkien solut. Kun näitä kantasoluperäisiä soluja erilaistetaan adiposyyteiksi, lipedema‑peräisissä soluissa havaitaan:
selvästi kohonnut leptiinin geeniekspressio
lisääntynyt adipogeneesin kapasiteetti
voimistunut PPAR‑γ‑signalointi, joka ohjaa rasvasolujen muodostumista ja toimintaa
Tämä viittaa siihen, että lipedema‑rasvakudos ei ainoastaan reagoi poikkeavasti leptiiniin, vaan myös tuottaa ja säätelee sitä eri tavoin jo solun sisäisellä tasolla. Kyse ei ole pelkästä systeemisestä leptiiniresistenssistä, vaan kudosspesifisestä säätelyhäiriöstä.
Kohonnut leptiinin tuotanto lipedema‑rasvakudoksessa ei välttämättä tarkoita toimivaa säätelyä. Päinvastoin, se voi heijastaa paikallista leptiiniresistenssiä, jossa:
kudos altistuu jatkuvasti korkealle leptiinitasolle
solujen vaste leptiinin signaaleille heikkenee
adipogeneesi jatkuu normaalista energiatilanteesta riippumatta
Tämä luo itseään vahvistavan kierteen: rasvakudos tuottaa enemmän leptiiniä, mutta ei enää reagoi sen rajoittaviin vaikutuksiin. Samalla leptiinin tulehdusta ja angiogeneesiä edistävät vaikutukset voivat säilyä tai jopa korostua, mikä tukee lipedemalle tyypillistä kivuliaisuutta, turvotusta ja kudosmuutoksia.
Leptiinin ja insuliinin signalointireitit ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Lipedemassa tämä yhteys voi vääristyä usealla tasolla:
insuliini voi edistää adipogeneesiä kudoksessa, joka ei enää reagoi leptiinin rajoittavaan viestiin
leptiinin ja estrogeenin yhteisvaikutukset voivat voimistaa rasvakudoksen kertymistä naisille tyypillisiin alueisiin
krooninen matala-asteinen tulehdus voi heikentää molempien hormonien signalointia
Tämä selittää osaltaan, miksi lipedema‑rasva ei vastaa painonpudotukseen, kalorirajoitukseen tai perinteisiin elämäntapainterventioihin samalla tavalla kuin terve rasvakudos.
Lipedemaa koskevassa keskustelussa leptiinin merkitystä on ajoittain vähätelty sillä perusteella, ettei kyse ole klassisesta lihavuuteen liittyvästä leptiiniresistenssistä. Tämä on biologisesti liian yksinkertaistava tulkinta. Tutkimusnäyttö osoittaa, että:
lipedema‑rasvakudos on metabolisesti ja hormonaalisesti poikkeavaa
leptiini on aktiivinen osa tätä poikkeavuutta, ei sivuroolissa
sairauden ytimessä on kudoskohtainen säätelyhäiriö, ei pelkkä energiatase
Leptiini ei siis ole lipedeman ainoa selittävä tekijä, mutta se on keskeinen osa kokonaisuutta, joka auttaa ymmärtämään, miksi sairaus etenee, miksi rasva kertyy selektiivisesti ja miksi potilaiden kokemukset poikkeavat merkittävästi tavanomaisesta lihavuudesta.
Nykyisen tutkimustiedon valossa leptiinin rooli lipedemassa ei tarkoita sitä, että potilas voisi tai pitäisi "korjata" leptiiniä yksittäisillä toimenpiteillä. Sen sijaan tieto auttaa ymmärtämään, miksi tietyt asiat eivät toimi ja mihin realistiset vaikutusmahdollisuudet rajautuvat.
Ensinnäkin tämä selittää, miksi kalorirajoitus, laihdutuskuurit tai voimakas liikunnan lisääminen eivät poista lipedema-rasvaa. Kyse ei ole tahdonvoiman, syömisen tai kylläisyysviestien epäonnistumisesta, vaan rasvakudoksen paikallisesta säätelyhäiriöstä, jossa leptiinin rajoittava viesti ei enää toimi normaalisti. Tämä tieto on potilaalle ennen kaikkea vapauttavaa: sairaus ei ole itse aiheutettu.
Toiseksi tutkimus viittaa siihen, että vaikka lipedema-rasva ei ole metabolisesti samalla tavalla muokattavissa kuin tavallinen rasvakudos, yleisen metabolisen kuorman vähentäminen on silti merkityksellistä. Käytännössä tämä tarkoittaa insuliinivasteen, matala-asteisen tulehduksen ja hormonikuormituksen minimointia. Näillä toimilla ei poisteta lipedemaa, mutta voidaan hillitä sitä biologista ympäristöä, jossa sairaus etenee.
Kolmanneksi leptiinin tulehdusta ja angiogeneesiä edistävä rooli antaa biologista pohjaa sille, miksi:
kompressiohoito
manuaalinen lymfaterapia
lihaskuntoa ja kudoksen aineenvaihduntaa tukeva liikunta
voivat vähentää kipua, turvotusta ja kudoksen kuormitusta, vaikka rasvakudos ei itsessään häviä. Ne vaikuttavat kudoksen mikroympäristöön, eivät hormonitasoihin suoraan.
On myös tärkeää todeta, että tällä hetkellä ei ole olemassa hyväksyttyä lääkehoitoa, joka kohdistuisi leptiiniin tai leptiiniresistenssiin lipedeman hoidossa. Leptiiniagonistit, sensitisaattorit tai signalointiin puuttuvat lääkkeet ovat tutkimusvaiheessa, eikä niiden turvallisuudesta tai tehosta lipedema-potilailla ole kliinistä näyttöä.
Tämän tiedon valossa potilaalta ei voida edellyttää:
leptiinitason "normalisointia" ruokavaliolla
lipedema-rasvan mobilisointia liikunnalla
sairauden etenemisen pysäyttämistä elämäntapamuutoksilla
Näiden vaatimusten asettaminen ei ole lääketieteellisesti perusteltua ja voi pahimmillaan lisätä syyllisyyttä ja hoitoväsymystä. Leptiinin ja lipedeman välinen yhteys osoittaa, että sairaus on biologisesti syvällä kudostasolla, ei käyttäytymisessä.
Eräs lipedeman hoitoa koskeva prospektiivinen tutkimus tarkasteli ketogeenisen ruokavalion ja ravintolisien yhdistettyä vaikutusta lipedemaa sairastavilla potilailla. Tutkimuksessa havaittiin, että ketogeenisen ruokavalion yhdistäminen liikuntaan sekä mikrobiston ja maksan toimintaa tukevien ravintolisien käyttö johti merkittävämpiin leptiinin ja insuliinin laskuihin sekä rasvakudoksen vähenemiseen verrattuna perinteiseen vähäkaloriseen ruokavalioon.
Tulokset viittaavat siihen, että metabolisen tilan ja hormonisignaalien säätely voi vaikuttaa lipedema-rasvakudoksen biologiaan, vaikka ruokavalio yksin ei korvaa lipedeman hoidon muita osia, kuten kompressiohoitoa, lymfaterapiaa tai kirurgista interventiota. Näin ollen metaboliseen terveyteen vaikuttavat interventiot voivat olla hyödyllisiä osana kokonaisvaltaista lipedeman hoitosuunnitelmaa, samalla kun ne tukevat leptiini- ja insuliinivasteiden tasapainoa.
Lipedeman ymmärtäminen edellyttää siirtymistä yksinkertaistavista malleista kohti kudos- ja solutason biologista tarkastelua. Leptiini toimii tässä kokonaisuudessa sekä säätelijänä että häiriintyneen järjestelmän heijastumana. Sen roolia ei tule kuvata vähäisenä tai toissijaisena, vaan osana monimutkaista hormonien, adipokiinien ja kudosmuutosten verkostoa, joka määrittää lipedeman kulun ja hoidon haasteet.
Al-Ghadban S, Cromer W, Allen M, et al. Adipose stem cells from lipoedema patients demonstrate increased adipogenesis and abnormal leptin signaling. Int J Mol Sci. 2020;21(5):1771. (PMC7072543)
Herbst KL. Subcutaneous adipose tissue diseases: lipedema and Dercum disease. Endocrinol Metab Clin North Am. 2019.
Fasshauer M, Blüher M. Adipokines in health and disease. Trends Pharmacol Sci. 2015.
Friedman JM. Leptin and the regulation of body weight. Keio J Med. 2011.
Ouchi N, Parker JL, Lugus JJ, Walsh K. Adipokines in inflammation and metabolic disease. Nat Rev Immunol. 2011.
Influence of Ketogenic Diet and Nutraceutical Correction in the Complex Treatment of Lower Limbs Lipedema. Lipedema Library, PMC link
Kommentit
Lähetä kommentti